Vanhemman näkökulma lasten judoharrastukseen

Kun noin 10 vuotta sitten vanhin poikamme Paolo(nyt 17v) ilmoitti haluavansa aloittaa judoharrastuksen en voinut kuvitella, kuinka paljon aikaa seuraavien vuosien aikana tulisin kuluttamaan judon parissa. Judo lajina oli minulle aivan outo. Joskus harvoin olin urheiluohjelmissa nähnyt judo-otteluista muutaman sekunnin pätkiä, joissa valkopukuiset miehet repivät toisiaan puvuista ja heittelivät toisiaan tömisten mattoon. Näytti aika hurjalta ja väkivaltaiselta lajilta. Käsitys lajista on kymmenen vuoden aikana aika lailla muuttunut, mutta niinhän se on, mitä enemmän tiedät asiasta sen paremmin sitä ymmärrät.

Kun Paolo oli ollut vuoden judossa mukana ilmoitti myös pikkusisko Julia (16 v) haluavansa mukaan. Julia harrasti silloin rytmistä kilpavoimistelua, mutta aina veljen lähtiessä leireillä hänkin halusi mukaan. Harjoituksiakin judossa oli inhimilliset kaksi kertaa viikossa kun voimistelussa niitä oli alle 10-vuotiaalla 4-5 kertaa viikossa. Itselleni muutos oli helpotus, nyt ei tarvinnut kuljettaa lapsia kuin yhteen paikkaan. Myöhemmin mukaan liittyi vielä perheemme kuopus Pietro (10), joka ei ehkä silloin vielä ymmärtänyt, että jotain muuta voisi harrastaa kuin judoa.. Leirejä ja kilpailuja alkoi tulla aina vain enemmän ja matkat suuntautuivat pidemmälle. Koska lapset olivat aika pieniä oli luonnollista, että minä lähdin kisoihin mukaan tueksi ja leireille huoltajaksi.

Reissuja onkin vuosien varrella kertynyt aika lailla. Ystävät ovat usein ihmetelleet "Miten sinä jaksat ensin aamuyöstä nousta ylös ja ajaa ehkä satojakin kilometrejä kisapaikalle, viettää päivän tunkkaisessa koulun liikuntasalissa, odottaa että kisat loppuvat ja päätteeksi vielä ajaa takaisin pimeässä kotiin. Täytyy myöntää että joskus on tuntunut raskaalta mutta koskaan ei ole kaduttanut.

Näiden vuosien aikana olen myös huomannut, että vanhemman fyysinen läsnäoleminen myös harrastuksissa on tärkeää. Aina ei esim. kisat mene hyvin, ottelut voivat jäädä yhteen hävittyyn otteluun ja silloin on tärkeää, että joku läheinen ihminen on lähellä. Itse olen kokenut olevani myös etuoikeutettuna kun olen saanut olla mukana lasteni kanssa leireillä ja kisoissa. Joskus tuntuu surulliselta kuunnella miten murrosikäisellä lapsella ja heidän vanhemmillaan ei tunnu olevan mitään yhteistä tekemistä, he elävät kuin eri perheissä. Suurkiitos lapsilleni siitä, että minä olen aina kokenut olevani tervetullut mukaan.

Suurimmaksi osaksi judon harrastaminen on paljon muuta kuin kilpailemista, joka tosin on se näkyvin puoli. Kaikille kilpaileminen ei kuitenkaan sovi; näin kävi myös meidän perheessä kun Paolo runsas vuosi sitten ilmoitti, että ei enää aio kilpailla. Monen vuoden jälkeen se tuntui tosi oudolta, ikään kuin autosta olisi tippunut yksi rengas. Kisamatkalle lähdettiin kolmisin Julia, Pietro ja minä. Asian ymmärtämistä helpotti huomattavasti se, että olin ollut Paolon mukana ensimmäisestä kilpailusta viimeiseen. Hänen luonteelleen kilpaileminen kavereiden kanssa ei vaan sopinut. Se, että lopettaa kilpailemisen, ei tarkoita että lopettaa judon harrastamisen. Kolme kertaa viikossa harjoituksissa käyminen pitää hyvässä kunnossa ja on vaihtelua lukiolaisen vaativaan koulunkäyntiin. Jo pelkästään harjoituksissa käyminen opettaa niin monia asioita: kaverista huolehtimista, toisen huomioimista, keskittymistä ja itsensä ylittämistä.

Judossa myös tytöt ja pojat ovat luontevassa kanssakäymisessä toistensa kanssa pienestä pitäen. Olen ollut hyvin iloinen siitä, että ainakin meidän seurassa kaikki nuoret ovat olleet tasavertaisia. Kukaan ei ole parempi tai huonompi, vaan jokainen on arvokas omalla tavallaan. Judo on hieno harrastus ja toivoisin että vanhemmat rohkeasti lähtisivät tukemaan lapsiaan, mutta myös avoimin silmin seuraisivat lastensa kehitystä, sillä se mikä sopii yhdelle ei ehkä sovi toiselle. Judoa voi onneksi harrastaa monella eri tasolla.
Toivotan kaikille judokoille ja heidän vanhemmilleen onnellisia yhdessäolon hetkiä.